Ahvenanmaa – punateitä ja politiikkaa ilman pyssyjä
Kaksi vuotta sitten olin saarella kulttuurimatkalla Pohjola-Nordenin kanssa ja alakouluikäisenä jalkapalloturnauksessa. Nyt vuorossa oli automatka 5 ystävän kanssa.
Olen vieraillut Ahvenanmaalla vain kevät- tai kesäaikaan. Tällöin tiet ovat punaisia, pihat trimmattuja, ihmiset ystävällisiä ja kaikki toimii. Rikollisuutta ei juuri ole. Eräs ruotsalainen ystäväni Konservativa Förbundetista (opiskelijoiden konservatiivinen liitto) kuvaili Ahvenanmaata vähän kärjistäen: "Det är som Sverige före immigration." Minulla ei ole syytä väittää vastaan.
Ahvenanmaa on virallisesti osa Suomea, mutta käytännössä ihan oma maailmansa. Maakunta on autonominen ja yksikielisesti ruotsinkielinen. Siellä ei ole kaksikielisiä kylttejä, ei suomenkielistä hallintoa, eikä suomea juuri kuule missään.
Kouluissa suomea opetetaan kyllä, mutta vieraana kielenä – vähän niin kuin englantia tai saksaa. Ja oikeastaan, vähän samalla "pakkosuomi-asenteella". Ahvenanmaa onkin konkreettinen muistutus siitä, että Suomi ei ole kielipoliittisesti ihan niin yksinkertainen kuin helposti ajatellaan.
Mutta ehkä meillä mantereella pohditaankin, miksi Ahvenanmaa on edes osa Suomea?
Itsenäisyyden alkuaikoina, 1910-luvun lopulla, Ruotsi teki nopeasti selväksi, että Ahvenanmaa pitäisi liittää siihen. Kansainliitto – siis YK:n edeltäjä – sai asian pöydälle, ja alkoi diplomaattinen kädenvääntö.
Ruotsalaiset lähettivät Geneveen karttoja, joista oli "unohtunut" koko Turunmaan saaristo. Suomalaiset puolestaan kuljettivat Kansainliiton väkeä veneellä saarelta toiselle, näyttääkseen kuinka Ahvenanmaa on luonnollinen osa Suomen saaristoa. Suunnitelma meni läpi.
Vuonna 1921 Kansainliitto teki päätöksensä: Ahvenanmaa kuuluu Suomelle, mutta se saa laajan itsehallinnon, ruotsi on ainoa kieli ja Krimin sodan (1853-56) myötä tullut demilitarisointi jatkui.
Sodan jälkeen sovittiin, että Ahvenanmaata ei enää linnoiteta. Tämä oli alkusysäys nykyiselle demilitarisoinnille, jonka Kansainliitto virallisti 1921. Sittemmin se on vahvistettu uusissa sopimuksissa, ja Ahvenanmaa pysyy sotilaallisesti neutraalina alueena. Sisällissodassa ja jatkosodassa Ahvenanmaalla kyllä taisteltiinkin. Nykyistä aseistamattomuutta valvoo mielenkiintoinen muinaisjäänne, Venäjän federaatiolla on Maarianhaminassa konsulaatti, jossa talonmiehen voi nähdä nostavan Venäjän lippua salkoon aamuisin.
Meitä oli matkassa kuuden hengen ystäväporukka, seitsenpaikkaisessa autossa. Otimme punaisen paatin Maarianhaminaan (Viking Line – tuettu verovaroilla: viime vuonna 26 miljoonaa).
Ensimmäinen etappi oli Föglö, jonne ajelimme söpön kyläkaupan kautta. Vierailimme ystäväni Caspianin perheen luona, saimme kiertueen kylällä ja pelasimme lentopalloa isäntäväen kanssa pitkälle iltaan.
Seuraavana päivänä kiersimme klassiset nähtävyydet: Kastelholman linna, Bomarsundin rauniot ja Ahvenanmaan korkein kohta, Orrdalsklint – huimat 129 metriä. Kävimme myös makumatkalla Taffelin sipsitehtaalla. Kolmantena päivänä nautimme peltileivät Pub Niskassa ahvenanmaalaisessa seurassa, ja ehdimme myös käydä museolaiva Pommerissa.
Ahvenanmaa sai itsehallinnon vuonna 1920, ja nykyään sillä on oma parlamentti, hallitus, verotusoikeus ja kaikki muutkin valtion tunnusmerkit – paitsi ulkopolitiikka. Eduskunnassa on yksi kansanedustaja, Mats Löfström (r). Kotikunta Eckeröstä Löfström keräsi viime eduskuntavaaleissa 91 % äänistä.
Ahvenanmaalla on 16 kuntaa, joista osa hyvin pieniä. Sottungassa on reilu 100 asukasta, mutta kuntaliitoksista ei haluta edes kuulla. Demokratia toimii ruohonjuuritasolla.
Merenkulku tuo leivän, ja valtion tulonsiirrot hoitavat loput. Valtion nettomenot jokaista ahvenanmaalaista kohden ovat noin 4 500 euroa vuodessa. Elintaso on Suomen korkein. Eikä se Ahvenanmaalaisten vika ole, että osaavat neuvotella.
Valtakunnan asioita on hyvä puida myös itsehallintoalueella; tapasin Kokoomuksen kansanedustaja Juha Hännisen Kastelholman linnalla. Näämme eduskunnalla myös syksyllä - siitä kohta lisää!